Voisiko yhteisohjautuvuus olla ketterästi toimivan organisaation salainen ainesosa?

Itseohjautuvuus on asiantuntijatyössä kaikkien huulilla. Miten rakentaa itseohjautuva organisaatio, jossa kaikki tietävät, mitä heidän pitää tehdä ilman päivittäistä ohjaamista? Asiantuntijatyössä itseohjautuvuus on ehdoton edellytys, sillä organisaatiot eivät enää voi rakentua perinteiselle asetelmalle, jossa esimies kertoo aamulla, mitä tänään tehdään. Suuri osa asiantuntijatyötä tekevistä itseohjautuu jo tavalla tai toisella ihan joka päivä. Emme kuitenkaan ehkä vielä ole siinä pisteessä, että saisimme päättää, missä roolissa työtä tekisimme.

Seurasin kesällä 10-vuotiaiden Helsinki Cup -turnausta läheltä. Jalkapallossa itseohjautuvuutta tarvitaan kentällä, mutta vain niissä rajoissa, joita pelipaikka antaa. Maalivahti ei voi lähteä hyökkäykseen eikä puolustajan ensisijaisena tehtävänä ole tehdä maaleja.

10-vuotiaiden valmentaminen ei ole helppoa. Kaikilla on oma käsitys siitä, miten peliä tulisi pelata ja mielipiteitä kerrotaan kovaäänisesti. Valmentajat peluuttivat poikia taidokkaasti. Joka toisessa matsissa pakka sekoitettiin ja joka toisessa pelissä pojat saivat valita paikkansa. Peli tuntui sujuvan aina paremmin silloin, kun oman paikan sai valita. 10-vuotiaiden itsetuntokin on vielä kohdillaan. ”Mä olen tän joukkueen paras keskikentällä/vasen laitahyökkääjä/maalivahti” tms. kuului keskusteluista.

Nykyisin haastetaan ihmisiä koko ajan siirtymään epämukavuusalueelle. Sen pitäisi mahdollistaa kehitystä. Mutta mitä jos työpaikoilla saisimme valita pelipaikkamme osaamisiemme ja kiinnostustemme mukaan? Se ei tietenkään aina ole mahdollista, mutta mitähän tapahtuisi, jos edes osan työtehtävistä voisi jakaa niin, että ihmiset voisivat kokea olevansa mukavuusalueellaan? Jos työelämässä jokainen saisi edes joskus sen fiiliksen, että olen tiimini paras hyökkääjä tai puolustaja, syntyisikö siitä voittajatiimi? Tuottaisiko se parempaa itseohjautumista, kun tietäisit olevasi varmoilla?

Itseohjautuvat yksilöt vastaan yhteisohjautuva joukkue

Helsinki Cup päättyy aina pudotuspeleihin ja häviävä joukkue tippuu jatkosta. Tämä poikien joukkue hävisi matsin, jossa kaikki olivat saaneet valita pelipaikkansa. 10-vuotiaiden tappionsieto ei ole vielä kehittynyt ja dramatiikalta ei voitu välttyä. Osa itki, osa heitteli kamojaan, osa istui yksin synkeänä matsin jälkeen.

Kun valmentaja keskustelutti poikia, pojat tiesivät kyllä missä meni vikaan. ”Me ei pelattu riittävän hyvin yhdessä vaan me yritettiin liikaa itse”, kiteytti yksi poika tunnemyrskyn keskeltä. Tämä huikean iso oivallus johtikin minut pohtimaan, että ehkä meidän ei tulisikaan puhua itseohjautuvuudesta vaan yhteisohjautuvuudesta. Yhteisohjautumisessa on kyse siitä, miten me yhdessä ohjaudumme oikeaan suuntaan – ei pelkästään siitä, miten me yksilöinä suoriudumme.

10-vuotiaiden piristäminen on onneksi vielä helppoa. Kun valmentaja toi joukkueelle kassillisen jäätelöitä, hävisi murhe ja kiukku. Ilo palasi keskusteluun ja vähän kolhittu itseluottamuskin nosti päätään. Olisiko tässäkin joku oppi työelämälle? Olisiko meidän mahdollista yhteisohjautua niin, ettei pelin ratkaiseminen yksin olisi vaihtoehto? Jos projekti epäonnistuu, jäämme helposti murjottamaan nurkkiin ja etsimme syyllisiä. Ehkä juuri silloin kannattaisi kuitenkin hakea jätskit ja todeta, että kyllä me silti olemme ihan hyviä yhdessä, vaikka nyt hävittiin. Ja sitä paitsi seuraava turnaus on jo oven takana.

Anu Suutela-Vuorinen, työkykyjohtamisen palvelujohtaja

Olisiko syytä puhua yhteisohjautuvuudesta itseohjautuvuuden sijaan, pohtii Anu Suutela-Vuorinen.