Terävät sakset ja sopivasti uskallusta

Joskus omien aikataulujen herraksi päästäkseen pitää tehdä uskaliaita hyppyjä. Kolmivuorotyö vaihtui koulunkäynniksi, kun Riinu Kuhlefelt kyllästyi ravintola-alan arkeen ja päätti perustaa oman verhoomon.

 – Täällä voisin olla vaikka koko päivän, Riinu Kuhlefelt sanoo samalla kun hamuaa käteensä kangaspakkaa.

Aivan pian verhoilijaksi valmistuva Kuhlefelt on tutustumassa kangasnäytteisiin tekstiilivalmistaja Lauritzon’sin showroomilla Helsingin Eirassa. Heti ovesta sisään astuttuaan nainen nappaa käsiinsä kangaspakan ja alkaa selata värikkäitä tilkkuja hymynkare kasvoillaan. Ei aikaakaan, kun käyntikortit vaihtuvat myyjän kanssa. Pian tarvitaan muutakin kuin näytteitä, kun Kuhlefeltin uunituore verhoiluverstas avaa ovensa.

Kuhlefeltin pitkään tavoittelema unelma on käymässä toteen. Hän on juuri valmistumassa verhoilijaksi kahden vuoden opiskelurutistuksen jälkeen.

– Viime kuukaudet olen juossut virastosta toiseen ja suunnitellut tulevaa – hionut liiketoimintasuunnitelmaa, hakenut starttirahaa ja lopulta rekisteröinyt oman osakeyhtiön.

Pian Kuhlefelt alkaa kantaa tavaraa sisään uudenkarheaan teollisuushalliin, joka on juuri valmistunut Tuusulan perukoille, puolen kilometrin päähän omasta kodista. Ompelukoneita, leikkauspöytiä, saksia, niittipyssyjä ­– verhoilijan työssä hyvät välineet ovat välttämättömiä. Niiden hankkimisessa kävi onnenkantamoinen, kun Kuhlefelt bongasi vanhan verhoomon irtaimiston tulevan myyntiin.

Kangastilkkuja selatessaan Kuhlefelt ei vilkuile kelloa – eihän hänellä edes ole sellaista ranteessaan. Monen vuoden jälkeen nainen on vihdoin omien aikataulujensa valtias.

Kolmivuorotyöstä kohti muutosta

Ennen elämänmuutosta Kuhlefelt eli ruuhkavuosia. Takana oli pitkä ura ravintola-alalla, mies teki kolmivuorotyötä ja nuorena saadut lapsetkin alkoivat lähennellä teini-ikää. Kuhlefeltistä tuntui, että arki oli jatkuvaa siskonmakkarakeiton keittämistä, auton ratissa harrastuskuskina istumista ja työvuorojen puljaamista pomon kanssa. Yhteiset viikonloput perheen kanssa olivat harvassa. Vapaus kiehtoi.

Jo kokkikoulusta valmistuttuaan Kuhlefelt oli hankkinut itselleen merkonomin paperit ajatuksenaan perustaa myöhemmin oma kahvila tai ravintola.

– Yrittäjyys kulkee meillä perheessä. Isäpuolen yrityksessä tuotiin maahan ompelukoneita, isän tädin elämäntyönä syntyivät Helsingin legendaariset kahvilat Café Succès ja Café Esplanad.

Pitkien työpäivien päätteeksi Kuhlefeltilla oli tapana istahtaa tietokoneen ääreen selaamaan vuokralle tulevia liiketiloja elämänmuutoksesta haaveillen. Vaikka idea yrittäjäksi lähtemisestä jyskytti takaraivossa, jäi se elämän kiireissä taka-alalle.

Kun Kuhlefelt avasi iltaisin kalenterin, päivät oli maalattu punaisella puoli vuotta eteenpäin. Hänellä ei ollut aikaa istua alas ja miettiä yritysideaa, budjetointia tai kartoittaa kilpailutilannetta – saati ottaa selvää byrokratian kiemuroista.

Kun lapsille olisi pitänyt olla lukemassa iltasatua, Kuhlefelt painoi iltavuorossa kokkaamassa samoja ruokia viikosta toiseen. Kuhlefelt päätti tehdä muutoksen. Hän avasi tekstitiedoston tietokoneen kelmeälle ruudulle, naputteli kasaan työhakemuksen ja vaihtoi kokin työn vastaanottovirkailijan hommiin. Se ei kuitenkaan tyydyttänyt muutoksenkaipuuta kokonaan.

Lapsuuden lempiharrastus herää henkiin

Kuhlefelt oli aina tehnyt työnsä tunnollisesti. Joinakin sunnuntaipäivinä nainen hoiti samassa vuorossa niin kokin, tarjoilijan kuin vastaanottovirkailijankin roolit, vaikka olisi mieluummin ollut kotona viettämässä aikaa perheensä kanssa. Tuona iltana työunivormun kauluspaita tuntui kuristavan kurkkua tavallista enemmän.

– Istuin siinä ihan normaalisti, ja yhtäkkiä aloin miettiä, että enhän minä tätä ikuisesti voi tehdä.

Se oli maaliskuun aurinkoinen päivä.

Kuhlefelt tajusi, että yhteishaku oli juuri päällä ja alkoi vaivihkaa selailla hakuoppaita. Hän bongasi verhoilijan aikuiskoulutustutkinnon vähän vahingossa tuhansien tutkintonimikkeiden seasta, ja jokin kolahti. Hakuammunnalla löytynyt ammatti oli osa vuosien saatossa rakentunutta jatkumoa.

– Jo lapsena virkkasin vinoja patalappuja alakoululaisen innolla ja keskityin vohvelipyyhkeen kirjailuun kuin pyhään toimitukseen.

Käsityöammatin löytämisestä inspiroituneena Kuhlefelt haki opintovapaata, aloitti iltakoulun Stadin aikuisopistossa ja vaihtoi vakitulot aikuiskoulutustukeen. Hän sai kannusta suureen elämänmuutokseensa lähipiiristä.

 Kun äitini kuuli alanvaihtosuunnitelmistani, hän sanoi, että tuotahan sinun olisi pitänyt ryhtyä tekemään jo lapsena. Kukaan muukaan ei ole vielä kysynyt, että olenko ihan hullu, kun ryhdyn tällaiseen.

Heti alanvaihtopäätöksestä lähtien oli selvää, että verhoilijaksi ryhtyminen tarkoitti lähes automaattisesti yrittäjyyttä. Verhoilijakoulutuksen valintakokeessa kysyttiin Kuhlefeltin halukkuutta yrittämiseen yhteensä kolmeen otteeseen. Vastausta ei tarvinnut empiä.

– Eipähän tarvitse kiikkustuolissa miettiä, miksi en kokeillut.

Suunnitelmista toteutukseen

Kuhlefeltin pikkutarkkuus pääsi oikeuksiinsa, kun hän tavasi koulussa tyylioppia, harjoitteli erilaisia täyttötekniikoita ja hioi käsityötaitojaan verhoilijan työn vaatimustasoa vastaavaksi. Hän opiskeli myös yritystoiminnan perusteita budjetoinnista kilpailija-analyysiin.

– Mutta yrittäjyyttä ei opita koulun penkillä, hän sanoo.

Kuhlefelt uskoo, että toiminnan aloittamisessa tärkeintä on huolellinen suunnittelu – ja kun pohjatyö on tehty, on syytä tarttua reippaasti toimeen. Siitä naisella on kokemusta työharjoitteluista, joita hän teki opiskelunsa aikana nelinkertaisen määrän tutkintovaatimuksiin nähden.

Nyt Kuhlefelt pistää opit käytäntöön. Verhoomo Nuppineula Oy avaa virallisesti ovensa kesäkuussa.

Tuore yrittäjä on varautunut myös mutkiin matkan varrella.

– Pahin mahdollinen skenaario olisi se, että asiakkaita ei löytyisikään. Ystäviltä on kuitenkin tullut jo liuta tilauksia, ja ullakolla odottaa useampi kunnostettava huonekalu, jotka voi tiukan paikan tullen laittaa myyntiin.

Kuhlefeltin tukiverkot ovat kunnossa ja mummo on lupautunut tulemaan kodinhoitoapuun aina tarvittaessa. Lapsetkin osoittivat hyväksyntänsä uutta ammattia kohtaan piirtämällä viime äitienpäiväkorttiin itse verhoillut tuolit.

Tuoretta yrittäjää motivoi eteenpäin juuri se, että hän kantaa vastuun ja epäonnistumisista yksin. Tunnollinen työntekijä pääsee vihdoin työskentelemään itselleen, omilla ehdoillaan. Arkikin saattaa jopa helpottua yrittäjäksi ryhtymisen myötä, kun kahden vuorotyöläisen sijaan kotona onkin enää yksi.

Kuhlefelt valitsee kangaspakasta harmaan kangastilkun ja merkkaa sen tiedot muistiin. Hän päättää pistää kankaan tilaukseen heti, kun työvälineet on kannettu uudelle verstaalle. Toistaiseksi toimitiloiksi varatussa teollisuushallissa on vielä kaikuisaa. Tilaa riittää – ja vapautta. Se saattaa tarkoittaa myös mahdollisuutta mokailuun. Vaikka hyppäys koulunpenkiltä yrittäjäksi oli ehkä vähemmän jyrkkä kuin nuoremmilla opiskelutovereilla, Kuhlefelt ei väitä vielä tietävänsä kaikkea.

Onneksi ei tarvitsekaan.

– Silloin pitää vaan uskaltaa kysyä, ottaa puhelin käteen ja sanoa, että nyt en osaa.

comments powered by Disqus