Mies ja 380 eläintä

Sukupolvenvaihdos ei käy yhdessä yössä. Loukasten maitotilan jatkaja Antti Koljonen on kaikkea muuta kuin ilmetty maatalon isäntä: 33-vuotias temppupyöräilevä maailmanmatkaaja.

Huhtikuinen taivas tirauttaa vesikuuron. Se sopii runolliseen tunnelmaan, koska maatalon pihapiirissä ei näy ristinsielua. Tämä tila ei kuitenkaan ole autio, kuten moni muu ilman jatkajaa jäänyt maatila Suomessa. Seinien sisällä navetassa on 380 eläintä, valtaosa lypsykarjaa.

Yli satavuotiaan tilan päärakennuksen oven avaa tilan isäntä, 33-vuotias Antti Koljonen.

– Tervetuloa, hän sanoo ja jaloissa kiehnäävät kissat taitavat olla samaa mieltä.

Nuorena isäntänä Koljonen on erikoinen poikkeus ajassa, jossa kaupungit imevät maaseudut tyhjiksi. Tosin Koljonenkin voi nykyisin ilmoittaa olevansa kaupunkilainen, sillä hänen kotikuntansa Renko liitettiin seitsemän vuotta sitten osaksi Hämeenlinnaa.

Koljonen on maanviljelijä kolmannessa polvessa. Se on sattumaa ja myös oma valinta. Koljosen isä kuoli äkillisesti 12 vuotta sitten, minkä jälkeen Antti on ollut aktiivisesti tilan hoidossa mukana. Vasta äskettäin Koljosesta on tullut virallisesti tilan isäntä, mutta ei mennä siihen vielä.

Maanviljely on jatkuvaa ongelmanratkaisua ja korjailua. Milloin hajoaa traktori, lypsyrobotti, tai karsina. Nyt navetan seinällä nojaa kalteria muistuttava pala karsinaa.

– Sonnit ovat sellaisia kavereita, että kaikki on mahdollista niiden temmeltäessä. Hetki sitten ne repivät kalterin seinästä, Koljonen toteaa.

Robotti lypsää

Navetassa haisee voimakkaasti raha, kuten maalla on lannan tuoksusta tapana sanoa. Navetassa satapäinen joukko lehmiä mussuttaa rehua. Taka-alalla olevat makaavat ja märehtivät syömäänsä. Osa lehmistä jonottaa pääsyä lypsyrobottiin.

Nykyään lypsäminen hoituu automaattisesti. Lehmät voivat kävellä robotin lypsettäväksi, kun haluavat. Jos robotilla tulee asiaa, se soittaa Koljoselle. Se voi tarkoittaa herätystä ja huoltotoimenpiteitä keskellä yötäkin.

– Kotona olen aina vähän hälytysvalmiudessa, Koljonen sanoo.

Töitä ei pääse pakoon välttämättä edes lähtemällä tuntien päähän Turun saaristoon mökille. Välillä saattaa tulla hälytyslähtö tilalle. Oikeastaan vasta ulkomailla Koljonen kokee pääsevänsä täysin irti maatilan arjesta.

Ulkomailla Koljonen tuon tuosta käykin. Nyt hän on lähdössä kalareissulle Gotlantiin. Välillä Koljosen saattaa löytää tutkimasta vinyylilevyjä musiikkikaupasta Amsterdamista, valokuvaamasta katukuvaa Kööpenhaminasta tai ajamasta temppupyörällä Berliinistä.

Yhden maatilan hallirakennuksen takaa löytyy temppupyöräramppi. Siellä vierailee pyöräilijöitä ja skeittareita Hämeenlinnasta ja muualta Etelä-Suomesta. Vapaa-ajan harrastustensa puolesta Koljonen voisi olla luovan luokan kalliolainen.

Koljonen saattaa ajaa Harley-Davidsonin moottoripyörällään Helsinkiin tai Turkuun räppikeikalle. Jos tuntemattoman kanssa tulee puhe ammatista, sitä voi olla vaikea uskoa. Mitä maatalon isäntä muka tekee räppikeikalla?

Innostunut sonni

Nuoret hiehot ammuvat kuorossa omassa navetassaan. Aikaisemmin samassa navetassa oli myös sonni. Se ei enää käy päinsä, koska nuorten lehmien läsnäolo oli laittanut sonnin pään sekaisin. Sonni oli hyppinyt karsinasta toiseen, yli lähes parimetristen teräsaitojen.

– Äitini muistaa oikeastaan kaikki lehmät nimeltä, itse taas muistan kaikki vähänkin erikoiset tyypit, Koljonen myhäilee. Hän puhuu hoidokeistaan melkein kuin ihmisistä.

Koljosen mukaan eläinten hyvinvointi on tilan menestymisen kannalta äärimmäisen tärkeätä. Jos lehmät voivat huonosti, ne eivät tuota maitoa, eivätkä siis tuo leipää pöytään.

Digiaika auttaa lehmien hyvinvoinnin tarkkailussa. Osalla hiehoista on kaulassaan aktiivisuuspanta, joka lähettää tietoja suoraan Koljosen puhelimeen.

Viikossa vasikoita syntyy keskimäärin reilu kymmenkunta. Koljonen tai joku muu tilan kuudesta työntekijästä auttaa vasikat maailmaan.

– Omien työntekijöiden lisäksi työllistämme myös muita ammattilaisia, kuten timpureita, sähkömiehiä, seppiä ja eläinlääkäreitä, Koljonen sanoo.

Työntekijöiden löytäminen tilalle ei nykypäivänä ole helppoa.

– Tai ei se niin vaikeata ole, soittaa vain Ukrainaan, Koljonen naurahtaa. Hänen tuorein työntekijänsä on muuttanut keskelle Kanta-Hämettä Ukrainasta.

Satavuotias tila uusiin käsiin

Äskettäin Loukasten tila on muutettu maatalousyhtymäksi. Tila ehti pyöriä 12 vuotta kuolinpesänä sen jälkeen, kun Koljosen isä menehtyi äkilliseen sairaskohtaukseen.

Sukupolvenvaihdoksessa tilasta puolet jäi Antin äidin omistukseen ja neljännekset siirtyivät Antin ja hänen siskonsa nimiin. Suunnitelmana on, että Koljosen äiti luovuttaa omistustaan pikkuhiljaa kahdelle lapselleen.

Kuten yleensä sukupolvenvaihdoksissa, nytkin kyseessä on pitkä prosessi. Tilan yhtiöittämistä oli ehditty miettiä jo muutama vuosi.

– Käytännössä mikään ei tilan toiminnassa muutu, niin voisi luulla, että kyseessä ei ole iso asia. Paperitöitä piti silti tehdä valtava määrä, Koljonen sanoo.

Sukupolvenvaihdoksessa yrityksen verotusarvo arvioidaan. Yleensä tähän käytetään ulkopuolisia asiantuntijoita, kuten Loukastenkin tapauksessa.

Tila on historiansa aikana ehtinyt käydä läpi monta vaihetta. Päärakennus on peräisin 1900-luvun ensimmäiseltä vuosikymmeneltä. Silloin tila kuului osaksi Kaloisten kartanoa, joka paloi sittemmin. Koljosen suvulle tila päätyi 1969, kun Antin äidin isä osti sen perheelleen. Hän oli aikaisemmin toiminut Marsalkka Mannerheimin omistamassa Kirkniemen kartanossa tilanhoitajana.

Koljosen äidin ja isän haltuun maatila taas siirtyi 1983, vuosi Antin syntymän jälkeen. Koljosen lapsuus kului lehmien hoidon ja rehun kasvatuksen ympärillä. Lapsena hän saattoi nukkua traktorissa, kun vanhemmat tekivät peltotöitä.

Antti on työskennellyt tilalla 14-vuotiaasta. Lukion jälkeen hän kouluttautui agrologiksi ja palasi täysipäiväisesti maataloushommiin. Syytä uravalinnalle Koljonen ei osaa sanoa. Aina työ ei kuitenkaan ole helppoa, mutta osaa hän siitä nauttiakin.

– Peltopuoli on mukavaa hommaa. Siinä näkee omien käsiensä jäljen ja myös sen, missä kohdassa on fuskannut, Koljonen sanoo.

Sadekuuro on lakannut. Koljonen palaa takaisin töidensä ääreen. Lantaa pitäisi vielä siirtää pari kuormaa lietealtaasta toiseen ennen iltaa. Kohta sitä pääsee levittämään pelloille. Sitten siemenet kylvetään peltoon, siitä kasvaa rehu, jonka lehmät märehtivät ja muuttavat maidoksi, joka päätyy jääkaappeihimme.

comments powered by Disqus